Tyhmää oli mennä ihastumaan, mutta samalla mietin olenko sitä oikeasti? vai sekoittaako testosteroni vain päätäni? Kultapoju oli taas viikonloppuna luonani yötä. Olen hieman hämmentynyt siitä, mitä hän minusta tahtoo. Hän aloittaa kaikki keskustelumme facebookissa, mutta on kykenemätön juttelemaan kasvotusten. Hän saa ahdistuskohtauksen jos erehdyn esittämään hänelle jotakin kysymysmuodossa. Hän luultavasti luulee minun yrittävän kouluttaa hänestä itselleni poikaystävää. Oikeasti haluaisin vain ystäväpojan. Olen jo saanut tarpeekseni "vitun vammasista lapsista", kuten exäni tapasi nimittää kaveriporukkaansa. Ja sitä he tottavie ovat. Tunnevammaisia älykääpiöitä.
Päädyimme jälleen siis leikkimään aikuisten leikkejä. Ei kai hän muuten luokseni olisi edes tullut. Selvinpäin juttu toimi huomattavasti edelliskertaa paremmin. Minulle tyydyttävintä on kuitenkin läheisyys, joten "suhteemme" on minulle vääränlainen. Joku ystävistäni joskus varoittikin yhdenillan juttujen vahingollisuudesta, mitä sitten kun yhdenillan jutusta tulee monen illan juttu? Onko vahingollisuuskin silloin potenssiin 5?.. Tiedä tuosta. Hän vain on niin hyvä pussaaja, että en varmasti osaisi sanoa ei, jos hän ehdottaisi jälleen näkemistä. Miksen voi tavata kunnollista poikaa?
Säikytinpä kuitenkin kultapojankin ehkä pysyvästi pois. Sillä heitin hänelle läpällä aamulla että "jäät asumaan mun luo".. Hah, oikeasti! Pitäisit joskus suusi kiinni.. Kultapojalle tuli kova kiire lähteä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti