Pohdiskelin kaikkia miessuhteitani ja tekisi mieli vääntää itkua siitä kuinka jokainen heistä on jollakin tavalla satuttaneet minua, mutta en aio tehdä sitä sillä olen samanaikaisesti äärimmäisen pettynyt itseeni että olen antanut sen tapahtua. Kun kelaan ajassa taaksepäin löydän kasan kaveripoikia, joista jokainen hylkäsi ystävyytemme kun tajusi että haluan pysyä vain ystävävyöhykkeellä. Tiedän, kuulostan ylimieliseltä, mutta näin se on minun näkökulmastani mennyt. Toki poikkeuksiakin löytyy, yhteen poikaan ihastuin ja seurustelin hänen kanssaan kaksi kuukautta viisitoistavuotiaana, minä olin sillä kertaa se pahis ja sydämetön joka lausui sanat "tää juttu ahdistaa mua, en halua seurustella". Yksi kaveripoika oli minuun ihastunut, eikä hänkään ollut sydämetön -minä olin. En kertonut seurustelevani, sillä ihastuin häneen itsekin. Kaveruudestamme ei tullut oikein enää mitään koska molemmat halusivat suhteelta enemmän, mutta samanaikaisesti rakastin penispäätä ja valitsin loppupeleissä hänet, vaikkakin kannoin syyllisyyttä ihastumisestani koko loppuseurustelumme ajan.
Okei, myönnetään.. ehkä pata kattilaa soimaa. Mutta jokainen jonkinnäköinen suhteeni miehiin erottuani penispäästä on tuottanut vain pettymyksiä. Ehkä se on se kuuluisa karman laki? "Kohtele muita niinkuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan". Jos voisin valita, olisin onnellinen yksin.. kai sen voisikin valita, mutta silloin minun pitäisi tyytyä elämääni ja lakata haaveilemasta. Minä kun olen paatunut romantikko, odotan että joku tuo minulle lasikengän sovitettavaksi, tai pelastaa minut omenaan tukehtumiselta ravintolassa suutelemalla, tai sammuttuani sadaksi minuutiksi baarin vessaan joku suutelee minut hereille huolimatta oksennuksen hajuisesta hengityksestäni... tai jotakin.
Onko hyvää heteromiestä olemassakaan? Vai onko disney vain aivopessyt minut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti